Teatteriharrastus kehittää - vuorovaikutus yleisön, yhteisön ja itsensä kanssa

Teatterissa vuorovaikutus sinällään tapahtuu kahdessa eri tasossa – persoona itsenään on vuorovaikutuksessa yhteisöön, mutta myös persoona ilmentämässä näyteltyä roolia on vuorovaikutuksessa kanssa näyttelijöihin. 

Elämys- ja vuorovaikutustieto puolestaan sisältää, esimerkiksi kaikki ryhmän yhteishenkeen, kommunikaatioon ja toisen kunnioittamiseen liittyvät seikat. Tässä yhteydessä pyritään myös ymmärtämään sosiaalisia yhteyksiä, lähimmäisyyttä ja maailmaa sellaisena kuin se on.  Tässä mielessä yhteisön sisäinen vuorovaikutus antaa vertaistukea ja voimavaroja luoda roolia käyttäen hyötynä siviilissä koettuja ja tunnettuja vuorovaikutuksen tasoja ja tiloja. 

Vuorovaikutuksen luominen suunnaten kanssakäymisen muotona osaksi yhteisöä luo tilan, jossa roolia voidaan luoda ja jossa jokainen voi omana persoonanaan tulla hyväksytyksi ja hakea lisää omaan kokemusmaailmaansa. Vuorovaikutus tuo mukanaan myös yhteisön informatiivisen puolen, joka luo siteen ja tiedollisen pohjan osaksi harrastuksen ”hengelliseksikin” luokiteltua osaa – tällä tarkoitetaan juuri rooli työskentelyä, joka vaatii tutkiskelua ja analysointia roolin elävöittämiseksi. 

Samalla sanallinen ja selvästi informatiivinen viestintä tuo yhteisölle oman viestinnän kanavan, jota kautta kukin voi omien toiveidensa ja halujensa mukaan olla osallisena yhteisön toimissa. Osana vuorovaikutus teemaa nousee vahvasti esille kokemukset yleisön kohtaamisesta. Monet harrastajat kokevat vahvana ja käsittelyä vaativana tunteena yleisön voimakkaan reaktion joka tuntui lavalla asti. 

Yleisön reaktiot ovat näyttelijälle myös välitön palaute tehdystä työstä. ”Katsojien draamassa tulkitaan ja yhdessä luodaan fiktiivinen maailma, jonka ”todellisuus” perustuu siihen, että katsojat ryhtyvät leikkiin mukaan ja katsoessaan uskovat näyttämön todellisuuteen.” 

Tässä teemassa puhuttiin myös yleisön kohtaamisesta näytöksen jälkeen. Monesti näytös koskettaa tai herättää yleisössä vahvojakin tunteita ja omakohtaisia herkkyyksiä – tällöin näyttelijä on väline, jonka keinoin katsoja pääsee käsittelemään henkilökohtaista tilannettaan. Tällainen peilaaminen voi katsojassa synnyttää vahvan myötäelämisen ja eräänlaisen samaistumisen tunteen ja koetun kanssaelämyksen näyttelijään, ja vaikka näyttelijälle tilanne on roolin suorittamista, näiden yleisön tunteiden kohtaaminen on voimaannuttavaa ja antaa onnistumisen tunteita.